”(6) Avauduin rakkaalleni, mutta rakkaani oli kääntynyt pois [ja] oli poissa. Sydämeni hyppäsi ylös, kun hän puhui. Etsin häntä, mutta en löytänyt häntä; Soitin hänelle, mutta hän ei vastannut minulle. (7) Vartijat, jotka kulkivat ympäri kaupunkia, löysivät minut. He löivät minua, he haavoittivat minua; Muurien vartijat Ottivat verhoni minulta pois.” – Sng 5:6-7 NKJV
Se oli yksi vaikeimmista ajoista elämässäni. Olin istuttanut kaupungin sisäistä seurakuntaa Jon kanssa useita vuosia, tavoittaen yhteiskunnan haavoittuvia ja hyljeksittyjä osoittaen heille Jumalan rakkautta tuomalla heidät kotiimme osana perhettämme, kunnes he tunsivat Jeesuksen riittävän hyvin itselleen, kehittäen uskon kypsyyttä ja elämäntaitoja, joita he tarvitsisivat elääkseen itsenäisesti ilman alkoholia, huumeita tai mitä tahansa paheita, jotka olivat aiemmin tuoneet niin paljon kipua ja tuhoa. Mutta jokin oli pielessä. Varmasti Herra liikkui kauniisti monien elämässä tuoden parantumista ja vapautusta, eheytymistä ja toivoa. Koimme usein Herran uskollisuuden ja huolenpidon ihmeitä vuosien varrella, mutta mitä lähemmäksi tulin Jeesusta omassa omistautumisessani ja tutkimisessani, sitä enemmän ymmärsin Kristuksen ruumiissa vallitsevan pirstoutumisen ja jakautumisen. Usein meitä ei tuettu, arvosteltu ja vastustettu jopa edustamastamme kirkkokunnasta, kunnes eräänä päivänä, ja muistan sen edelleen selvästi, Herra puhui minulle Johanneksen 12:24:n sanat.
”(24) ”Totisesti, minä sanon teille: ellei vehnänjyvä putoa maahan ja kuole, se jää yksin; mutta jos se kuolee, se tuottaa paljon viljaa.” – Johannes 12:24 NKJV
Tiesin silloin, että Herra kutsui minua luopumaan kaikesta ja eroamaan pastorin virasta. Olimme antaneet niin paljon, se oli kaikki, mitä tiesin, ja nyt oli tullut aika hylätä kaikki uuden kauden alkaessa. Minulla ei ollut aavistustakaan, miltä tulevaisuus näyttäisi, vain että kuluva kausi oli päättymässä. Seuraavien kuuden kuukauden aikana kaikki seurakunnassa muuttivat uuteen hengelliseen kotiin, ja silloin se iski minuun. En nähnyt sen tulevan, mutta kärsimyksen syvyydestä tiesin, että se oli täällä. Muut olivat kirjoittaneet siitä, mutta nyt koin henkilökohtaisesti, mikä toi minut itseni loppuun. Viittaan siihen, mitä pyhä Ristin Johannes kutsui 16. vuosisadalla ”sielun pimeäksi yöksi”. Tunsin olevani niin petetty ja yksin niiden taholta, joihin olin luottanut, että ne, jotka tunnustivat rakastavansa Herraa, käyttivät minua hyväkseen ja haavoittivat minua syvästi. Hengellinen elämäni riippui langan varassa, eikä minulla ollut missään tai ketään, jonka puoleen olisin voinut kääntyä. Voi, rakastin yhä syvästi Herraa, mutta pystyin tuskin rukoilemaan tai lukemaan Raamattuani, kunnes eräänä päivänä Herra näytti minulle surkean kuvan itsestäni ja sanoi: ”Minä rakastan sinua!” Kun olin tyhjä eikä minulla ollut enää mitään annettavaa, kun olin murtunut, masentunut ja hämmentynyt, Hän sanoi: ”Minä rakastan sinua!”. Tiesin silloin enemmän kuin olin koskaan ennen tiennyt, että Hänen rakkautensa syvyys lävistää särkymiseni ja kietoutuu sydämeni ympärille. Tunsin itseni uudestisyntyneeksi uudelleen! Itkin ja pyysin Häneltä anteeksi, että olin aina epäillyt Häntä, ja lempeästi Hän avasi silmäni näkemään sen, mitä en voinut nähdä aiemmin. Se ei ollut paljon, mutta se riitti; toivon pilkahdus, joka antoi voimaa jatkaa ja uskoa uskoon, että Hän täyttäisi jonakin päivänä lupauksensa minulle: ”Jos vehnänjyvä putoaa maahan ja kuolee, se tuottaa paljon viljaa”.
Voi, kunpa voisin sanoa, että kaikki oli ohi silloin, mutta se olisi vielä kahdeksan vuotta yksinäisyyttä erämaassa, kunnes saisin tehtävän, jonka kanssa juoksen edelleen: romanssia Hänen morsiamensa. Mikä etuoikeus, mikä mahtava vastuu; auttaa Morsiantaan valmistautumaan Hänen pikaiseen paluuseensa, mutta se vaati minulta kaikkea, hylkäämisen elämäntapaa, erämaahan tutustumista ja Hänen kärsimyksensä jakamisen tuskaa. Totuin autiomaahan niin, että siitä tuli kotini, kunnes opin arvostamaan noita erämaita enemmän kuin väkijoukkoja tai seurakuntia. Vuosien mittaan opin omaksumaan etuoikeuden asua hedelmättömässä paikassa ja löysin sen sisältämät kaivot, kallisarvoiset ennallistamisen, ilmoituksen ja romantiikan paikat. En ollut hämärässä siksi, että olin tehnyt jotain väärin, vaan koska minut oli kutsuttu sinne; se olisi siellä varjoissa, seurakuntaelämän melun ja hälinän tuolla puolen, kohtaisin sulhaseni syvimmällä tasolla. Itken kirjoittaessani, koska tiedän, että monetkin ovat kokeneet tämän.
Kun shulamiitti avasi oven rakkaalleen (jonka kahvat olivat mirhan peitossa), hänet voideltiin hänen morsiamekseen lähtemään ulos yöhön, mutta hän ei tiennyt ahdistuksesta, joka kohtaisi häntä, tai haavoista, joita pian aiheuttaisivat ne, joihin hänen olisi pitänyt voida luottaa. Kun hän nousi rakkaansa puolesta, hänen sydämensä hakkasi odottaen rakastavaa kohtaamista oven takana. Hän toivoi rakkauden syleilyä, sen sijaan yön tyhjyys tervehti häntä. Hän etsi rakastajaansa, mutta ei löytänyt häntä, hän soitti vielä vastaamatta. Mitä tästä pitäisi päätellä? Minkälainen vahingollinen rakkaus aiheuttaa sellaisia haavoja? Luulemmeko meidän pakenevan Kristuksen kärsimystä? Kuuntele, mitä Paavali kirjoitti kirjeessään filippiläisille
”(10) Minun tavoitteeni on tuntea hänet, kokea hänen ylösnousemuksensa voima, osallistua hänen kärsimyksiinsä ja olla hänen kaltaisensa hänen kuolemassaan” – Filippiläisille 3:10 NET
Se on mirhan voitelu, jonka kautta Morsian voi osallistua sulhasensa kärsimykseen. Mirhaa saadaan ”haavoittamalla” tai ”vuotamalla” puu, josta se tulee, ja keräämällä hartsi, joka vuotaa ulos. Kerättyjä pisaroita kutsutaan ”kyyneleiksi” niiden muodon vuoksi. Tämä on merkittävää. Mirha vapautuu haavoittumalla. Leikkausten kautta vuotaa kaunis aromaattinen hartsi, jota käytetään rakkauden ykköstuoksuna. Juuri tätä Kristuksen tuoksua meidät on nyt kutsuttu jakamaan (2 Kor 2:15) ja kuinka se oli kahdelletoista opetuslapselle. Yönä, jolloin Jeesus kavallettiin heidän viimeisen yhteisen ehtoollisensa jälkeen (joka oli hääkihlaus), Hän sanoi heille näin:
”(30) Minä en sano teille paljon enempää, sillä tämän maailman ruhtinas on tulossa. Hänellä ei ole mitään otetta minusta,[31] mutta hän tulee, jotta maailma oppisi, että rakastan Isää ja teen juuri sen, mitä Isäni on käskenyt minun tehdä. ”Tule nyt; lähtekäämme.” – Johannes 14:30-31 NIV
Tulkaa nyt, lähtekäämme. Ja kihlauksensa läheisyydestä he lähtivät Hänen Morsiamenaan yöhön, alas Temppelivuorta, Kidronin laakson poikki ja Getsemanen puutarhaan, jossa Ylkä antautui tuskalliseen kuolemaan tuskaillessaan vallitsevaa pahaa verensä haukkumista. Tuo petoksen yö oli ensimmäinen kerta, kun morsian astui yöhön, mutta se ei olisi viimeinen, sillä päivä tulee, jolloin viisaat morsiusneidot uskaltavat viimeisen kerran lamppujen sytyttäessä mennä tapaamaan Häntä. Pian se päivä tulee, mutta ei vielä, sillä morsiamen on ensin valmistauduttava. Ensiksi, meidän täytyy seurata sulhasemme askeleita Getsemanen puutarhaan, koska siellä on haavoja, jotka meidän täytyy ottaa osaa ja nöyryytys kestää. Viime kädessä meidän täytyy seurata sulhastamme ristille, jos aiomme todella tulla ristiinnaulituiksi Hänen kanssaan. Valitettavasti Getsemane, kärsimyksen puutarha, jonka kautta kaikkien on osallistuttava, mitä salaisuuksia sieltä löydämme. Jos kärsimyksen kautta olemme vapaita, otamme vastaan tämän sielun pimeän yön, tietäen, ketä etsimme, emme ole koskaan poistuneet viereltämme. Tuskalla on tarkoitus, on toivo, jota pimeys ei voi sammuttaa.
”(1) ”Herran Jumalan Henki [on] minun päälläni, koska Herra on voidellut minut saarnaamaan hyvää sanomaa köyhille; Hän on lähettänyt minut parantamaan ne, joiden sydän on särkynyt, Julistamaan vapautta vangeille, Ja vankilan avaamista sidotuille; 2) julistaa Herran otollista vuotta ja meidän Jumalamme koston päivää; Lohduttaakseen kaikkia, jotka surevat, 3) lohduttaakseen niitä, jotka surevat Siionissa, Antaakseen heille kauneutta tuhkan sijaan, Ilon öljyä suruun, Ylistyksen vaatetta raskauden hengelle; Jotta heitä kutsuttaisiin vanhurskauden puiksi, Herran istuttamiseksi, jotta Hänet kirkastettaisiin.” – Jes 61: 1-3 NKJV
